Väitöskirjani piti valmistua syksyllä ja se olikin viimeistä lukua vaille. Kalkkiviivat häämötti, karonkka suunnitelmat alkoivat vilistä mielessäni, tarkastajia ja vastaväittäjää mietittiin. Mitä tapahtui? Yhtäkkiä matto vedettiin jalkojen alta. Mies sairastui vakavasti, parantumattomasti. Kaikki ennen niin tärkeä menetti merkityksen. Tämä tuli täysin puskista, varoittamatta.
Tästä on nyt jokunen kuukausi. Elämä on palannut uomilleen. Mies on noussut suosta ja elää normaalia elämää. Minä palasin jo kertaalleen luovuttaneena väitöskirjani pariin. Joskus mietin miksi tästä on tehty niin vaikeaa? Mikä merkitys tällä kaikella on? Miksi en saa tätäkään asiaa loppuun?
Välillä surettaa niin kovasti. Välillä henkeä salpaa, kun ajattelen tätä kaikkea. Oli tarkoitus elää omaa stressitöntä elämää. Ei elää sairauden varjostamaa elämää. Oli tarkoitus nauttia elämästä, isoista lapsista, uusista mahdollisuuksista. Olin omasta mielestäni niin kärsivällinen ja odotin tulevaa. En elänyt sitkun elämää, vaan elin hetkessä, niissä vaikeissakin ja niinäkin hetkinä uskoin, että kohta on meidän aika nauttia elämästä. En halunnut tällaista, en ollenkaan!
Elämä antaa, mitä antaa ja sen kanssa on elettävä. Ei meidän yhteinen elämä tähän loppunut. Se voi jatkua pitkäänkin.Tiedän sen. Iloitsen siitä. Iloitsen miehestäni, joka ansaitsisi omasta asenteestaan suurimman tunnustuksen. Hän jatkaa elämäänsä. Kulkee sairaalan ja työn väliä. Hän kotona puuhaa sitä mitä ennenkin ja on jatkanut harrastuksiaan. Ei ilo tähän loppunut. Tiedän sen. Nyt on vain minun vuoroni surra kaikkea menetettyä, jonka jälkeen toivottavasti on uuden nousun aika.
