Iltauinnilla

Suomen kesää ei voi kuin rakastaa! Vaikka välillä on tuntunut siltä, että tämä kesä on ollut ankeimmista ankein, niin on näihin päiviin mahtunut paljon ihania ja rentouttavia päiviä. Koska emme ole juurikaan reissanneet tai matkustaneet ja päivät menee töissä pitkälle iltaan, olen yrittänyt keksiä muita puuhia, jotka tyttäriä ilahduttaisi. Vanhempi ei enää oikein innostu juuri mistään, mutta ollaan me aina jotain pientä keksitty, onneksi. Nuorempi sentään lähtee moniin asioihin mukaan.

Ei ole yllätys, että iltauinnit ovat nuorimmaisen suosiossa. Ollaan kuitenkin oltu aika tarkkoja nukkumaanmeno ajoista, mutta nyt kesällä usein ehditään uimaan vasta normaaliin nukkumaanmenoaikaan. On ollut kyllä kivaa ja jännää. Parasta iltauinneissa on ollut, kun lähiranta on ollut hiljainen ja rauhallinen. Tyttö vain polskuttelee menemään. Iltaisin rannan rauhoituttua ollaan tavattu sorsa- ja silkkiuikkupoikueitakin. Niin seesteistä ja kaunista. Äärettömän vaikea kuvata, mutta luulen, että tiedätte, mistä minä puhun.

Jos jotain haluan tästä kesästä painaa mieleeni, niin se on se, että arkenakin vaalitaan pieniä hetkiä. Aina ei tarvitse lähteä ulkomaille pystyäkseen nauttimaan elämästä. Ihan kotirantakin voi ajaa saman asian. Minä olen joskus kovasti kaipaillut juttutuokioita omien tyttöjeni kanssa. Olen nyt kesällä havahtunut siihen, että kyllä niitä syntyy, jos on vain sellaista yhteistä aikaa ja rauhaa. Kotona kotihommat ja leikit ym häiriötekijät vievät huomion, mutta kun lähdet pienelle lenkille tai iltauinnille ihan kahden kesken tai vaikka kolmestaankin, niin kyllä sitä juttua syntyy. Sen verran meidän meno muuttuu ensi syksynä, että jokaiselle, myös miehelle on löydyttävä kahdenkeskeistä aikaa. Niin kiireistä ei saa meidän elämästä tulla, ettemme ehdi toisillemme edes jutella.

Näin se vain ankeuskin muuttuu ihan siedettäväksi. Olen intopinkeänä aloittamassa uutta työtä. Väitöskirja näyttää vihdoinkin siltä, että se vielä valmistuu. Matkaa siihen vielä on, mutta joka tapauksessa se valmistuu. Kesä on parhaimmillaan ja elämä hymyilee. Seuraavaksi saapuu värikässyksy, joka on minun lempivuodenaikani. Minun "uusivuoteni", jolloin kaikki on mahdollista. Tänä syksynä ei varmastikaan tule mitään suuria mullistuksia tai harrastuksia, mutta ehkä tänä vuonna tämän kirjoitusurakan valmistuttua onkin aika arvostaa jo saavutettua ja ennen kaikkea kiireettömyyttä.

Tänään olen kiitollinen elämästä juuri sellaisena, kun se tällä hetkellä on.

Suren, luovun, saavutan.

Itsensä voittamista, itsensä ylittämistä, loppuun saattamista, periksiantamattomuutta ja ennen kaikkea luovuttamista. Nämä asiat ovat viime aikoina ollut mielessä. Olen totisesti päättänyt saada väitökirjani valmiiksi, mutta kuinkas ollakaan, elämä ei ole asiasta samaa mieltä. Voitte varmasti kuvitella kuinka paljon sitä voikin tulla vastoinkäymisiä, kun niitä vähiten haluaa.

Koko kevään ja kesän olen sitä surrut ja purnannut. Miksi minun elämäni on tällaista? Miksi niin moni ihminen tukeutuu minuun ja niin moni asia vaatii minulta osallistumista? Miksi minulla ei koskaan mene asiat niin kuin haluan ja olen suunnitellut?

Vastaus on aivan yksinkertainen. Koska minä haluan. Niinhän sen on, että jos jätetään paine ja stressi, minkä väitöskirjan kirjoittaminen tällä hetkellä aiheuttaa, niin elämänihän on juuri sitä mitä haluan. Toki toivon suuresti, että minulla olisi tällä hetkellä joku johon tukeutua, joku joka ymmärtäisi, joku joka auttaisi, mutta toisaalta minä kyllä selviän. Tällä hetkellä se vain vaatii sen, että minä luovun. Luovun kaikesta, mitä olen suunnitellut. Minulla on vain yksi päämäärä ja se on saattaa tämä hommaa loppuun. Se tässä on vaikeintakin.Tiedätte varmaan kuinka paljon sitä lomaa odotetaan ja mikä pettymys se voi olla, kun ei lomalle pääsekään. Olen kuitenkin niin lähellä maalia, että täytyy pitää vain katse kohti maalia ja uskoa siihen. Kaikesta näistä vastoinkäymisistä huolimatta, kyllä tästä vielä valmista tulee ja aikanaan tämäkin hetki on vain muisto toisten joukossa.

Luovun kaikesta ylimääräisestä. En anna periksi. Saatan loppuun. Iloitsen, olen voittaja.

Kodin vaikutus hyvinvointiin?

Minusta on jännää, kuinka tiettynä aikana tietynlaiset asiat pomppaavat silmiin. Vauvakuumeisena sitä bongasi kaikki raskaana olevat, raskaana ollessa ja pikkuvauva-aikana sitten kaikki hyvä kuntoiset ihmiset nousivat silmiini. Tällä hetkellä joka paikasta ponnahtaa esiin hyvinvointi ja lähinnä minimalisimin kautta tuleva hyvinvointi. Minimalismi nähdään niukkuuteena, pienenä ja vähäisenä.

Minua on jo vuosia kiehtonut ajatus minimalismista. Ei siksi, että se on ollut viimeaikoina pinnalla, vaan oikeastaan oman hyvinvoinnin vuoksi. Olen tällainen duracel-pupu, joka hetken touhuttuaan kaatuu sohvalle lepäämään ja jatkaa taas sitä sadannetta asiaa, kunnes kaatuu illalla sänkyyn, toivottomana, kun ei saanut mitään aikaiseksi. Todellisuudessa sain aikaiseksi, vaikka mitä, mutta loppuun en yhtään mitään. Kaaos ympärilläni synnyttää kaaosta ja ratkaisuna tähän näin tavaroiden karsimisen. Tämä fiilis oli jo aikaa ennen ammattijärjestäjiä, mutta niiden tuleminen on saanut minut heräämään ajatukseen, etten ole yksin.

Kun sain oman tyttäreni jo melkein 15 vuotta sitten, olin hyvin tietoinen kuluttaja. En ostanut juurikaan ylimääräistä, osin tietysti johtui myös rahatilanteesta. Ei edes ollut, millä ostaa. En elänyt tavara paljoudessa ja muuttokin onnistui pakettiautolla. (Ei onnistuisi enää!). Minulla ei ollut edes toiveissa tavaroiden hankkiminen. Mietin, missä vaiheessa muutuin. Paikallistan sen lapseni syntymän aikoihin. Tai en minä oikeastaan muuttunut. En minä tavaroita hingunnut tai hankkinut, mutta perheellinen tarvitsi tiettyjä asioita ja nämä tavarat vain jäivät. Halusin kierrättää tavarat seuraavalle lapselle. En halunnut heittää roskiin enkä sen paremmin ostaa uutta, joten säilytin kaikkea käyttökelpoista ajatuksena korjata/tuunata/askarrella/tehdä lahjaksi jne. Epäonnekseni hyvin perustyytymätön ja vaativa vauvani, oli sitä koko lapsuutensa ajan. Minulla oli ideoita tonneittain, aikaa ei yhtään.

Ei, en minä juossut harrastuksissa, enkä mamma tapaamisissa. Meillä oli hyvin organisoitunut elämä, joskaan lapseni ei aikatauluista välittänyt, vaan eli ihan oman aikataulunsa mukaan. Opiskelin vauvavuoden jälkeen, joten aikaa ei jäänyt silloinkaan. Ja valmistumiseni aikaan syntyi toinen lapseni. Hän, vähemmän vaativana mahdollisti enemmän "omaa aikaa", mutta silti oli esikoiseni, jota minun ideani ei kiinnostanut. Hän halusi liikkua ja harrastaa! Siitä se sitten lähti, tämä harrastusrumba.

Ei, en tässäkään ajattele, että lapseni hyötyi harrastuksesta tai sai mitään etua kouluun. Todennäköisesti näin oli, mutta ajatus oli lapsilähtöinen. Sillä tiellä kuitenkin ollaan. Eikä minun kauniit ja käyttökelpoiset ideani ole toteutuneet vieläkään. Silti ne tavarat kulkivat mukana. Viime "suursiivouksen" yhteydessä luovuin niistä kyynelten kera. Vielä minulta löytyy muutama keskeneräinen työ, jota en ole saanut loppuun, mutta en raaskinut heittää pois. Nyt mietin sitä hetkeä, kun luovuin niistä tuunattavista tavaroista ja se herättää haikeutta, mutta myös keveyttä. Minun ei tarvitse enää ajatella, että minulla olisi niin paljon tekemättömiä asioita. Nyt todellakin pohdin, haluanko luopua myös niistä keskeneräisistä töistä. Ne ovat siinä pöydällä näkyvillä, jatkuvasti muistuttamassa, etten saanut tuotakaan tehtyä.

Lapsieni myötä tavaroiden määrä kasvoi huimasti, mutta olemme taitepisteessä. Molemmat tyttäreni ovat huomanneet tavaroiden luovan kaaosta. Teini-ikäinen tyttäreni luopui jo vuosia sitten suurimmasta osasta tavaroistaan. Ei aatteen, vaan käytännöllisyyden vuoksi. Hän ei yksinkertaisesti halunnut siivota. Nuorempi tytär näyttää seuraavan esimerkkiä. Hänkin tuskailee siivoamisen kanssa ja vannoo luopuvansa kaikista muista kuin barbeista ja unikavereistaan. Tosipaikan tullen, kiintymys tavaroihin vie vielä voiton, mutta olen luottavainen. Kun hän on valmis, hänkin luopuu itselleen tarpeettomista asioistaan ja jäljelle jää vain ne, jotka hän oikeasti haluaa.

Olen palannut takaisin tietoisen kulutuksen piiriin. Miehemme kanssa sovimme, ettemme osta tänä vuonna uusia vaatteita lainkaan, elleivät ne tule tarpeeseen. Yhden paidan ostin työhaastatteluun, kun työhaastattelua edeltävänä päivänä tahrasin siistimmän paitani. Muuten sopimuksessa on pysytty. Eikä suoraan sanoen tee tiukkaakaan. Tätä varmasti jatketaan tämän vuoden jälkeenkin.

Vielä en koe suurta keveyttä, vaan tuskaa, koska projekti on selvästi vielä kesken. Mieleni tekisi niin pistää kotini järjestykseen, jotta päänikin järjestyisi. Voitte uskoa, kun työssään pinnistelee ja käyttää koko aivokapsiteettinsa, niin ensimmäiseksi kotiin päästyä ei halua kuulla, missä hattu/juomapullo/matikanvihko/tanssipuku/pompulat jne.  Uskokaa tai älkää, näille tavaroille jokaiselle on paikkansa! Jostain syystä ne vain tuntuvat katoavan jonnekin ja ennenkuin pääsen edes sisälle korvista nousee jo savu. Missä se on se kodin tuoma rauha ja hyvinvointia kasvattava vaikutus?

Ei tarvitse ihmetellä, miksi kodin vaikutus hyvinvointiin osuvat silmiini. Me kaipaamme järjestystä, ja sitä en tässä vaiheessa voi antaa. Ongelmani eivät siis ole tavarat, vaan niiden tuoma taakka. Meidän aikamme on selvästi muuttunut pikkulapsivaiheesta strukturoidumpaan elämänvaiheeseen, jossa kaaoseen halutaan järjestys. Ehkä tämä on luonnollista elämänkaarta ja koska yksi vaihe elämästä on takana, on aika siirtyä seuraavaan. Minä itse en siis vastusta tavaroita ja minulle tulee jäämään paljonkin tavaroita vain tunnearvon vuoksi. Suunta vain muuttuu ja ehkä tulee päivä, kun täytän kotini jollain, mikä sillä hetkellä on tärkeintä elämässäni, mutta ennen sitä täytyy luopua tästä vanhasta.

Itseään etsimässä

Tässähän tuli pitkän pitkä tauko. Tauko ei ollut harkittu ja monta pientä tekstiä tulikin matkan varrella aloitettua, mutta ne jäivät julkaisematta. Mietin paljon tämän blogin pitämistä, ajatusten kirjoittamista, sekä ajan käyttöä. Se miksi palasin, oli minun tarve kirjoittaa ajatuksiani. Tämähän on minulle kuin päiväkirja. Silloin kun eniten ahdistaa, kun ei osaa pukea asioita sanoiksi, silloin kirjoitetaan.




Kuva pixbay.com

 

Tämän "päiväkirjan" aloitin ajatuksena löytää elämääni parempi tasapaino. Tasapaino, jossa perhe, työ ja oma hyvinvointi olisivat tasapainossa. Olenko siinä kovin hyvin onnistunut? Joissain olen, joissain en. Vielä on paljon työtä tai lähinnä ajatusmallien muuttamista edessä.

Kalenteri täyttyy minulta aivan liian nopeasti ja aivan liian täyteen. Menoa ja meininkiä löytyy joka lähtöön ja rauhoittuminen jää vain iltaan, jolloin perhekin kaipaa minua.

Kuva pixbay.com

 

Tällä hetkellä kirjoitan väitöskirjaani ja se on prioriteettilistani kärjessä. En haaveilekaan muusta kuin stressistä ja työstä. Tahdon totisesti saada tämän valmiiksi. Silti vielä otan jotain ylimääräisiä asioita tätä sotkemaan. Se turhauttaa, mutta nyt olen pyrkinyt todella hartaasti miettimään ennen kuin myönnyn tekemään mitään. Tahdon miettiä ajan kanssa, onko minulla oikeasti aikaa, mihin minua pyydetään. Olkoon tämä minun väitöskirjan kirjoitusajan oppi. Kun se on ohi, on aika taas ajatella uusia tuulia ja kenties löytää elämäänsä vielä parempi tasapaino.

kuva pixbay.com

Muistan, kun joskus valitin ajan puutetta, kun yritin dead-linen painostamana saada asioita valmiiksi. Kuinka yritin tasapainoilla työn ja perheen kanssa ja kuulin joltain, että omat kiireeni ovat itseaiheutettuja. Tätä jäin miettimään kauan. Tässä down-shiftauksen ajassa, on vaikeaa myöntää, että joskus on vain kiire. Joskus joutuu jättämään omat tarpeensa hetkeksi taka-alalle ja sietämään kiirettä ja stressiä. Kyllä, se on oma valinta, mutta jos ei joskus suostu elämään stressin alla, pystyykö saavuttamaan tavoitteensa? Onko se väärin suostua siihen? Onko siitä väärin valittaa, vaikka onkin itse aiheutettu? Joskus elämä vain tuntuu raskaalta yksin kannettavaksi, vaikka valinnat olisivatkin tietoisia ja itse aiheutettuja. Toisen taakka tuntuu aina kevyemmältä kuin oma. Muistetaanhan silti pitää toisistamme huolta ja sanoa aina välillä joku lohduttava sananen. Joskus sillä on elämääkin suurempi merkitys.