Mietin tänään miksi käytän vain tiettyjä vaatteita. Menin kaapille ajatuksena pistää ne käyttämättömät vaatteet eteenpäin. Sitten se iski. Kaapissa olevat vaatteet ovat kivoja. En minä niitä sen takia jätä käyttämättä, vaan siksi, etteivät ne ole kivoja päällä.
En tiedä missä pöllyssä olen ollut, mutta vasta nyt minä oikeasti havahduin siihen...
Minä
Minä
Olen
Taas
Lähtöpisteessä!
Olen aivan rapakunnossa... Siitä on yli kaksi vuotta, kun olen viimeksi juoksulenkillä käynyt.
Paino... en tainnut raskaana ollessanikaan painaa näin paljon.
Syöminen... ruokaakaan en ole juurikaan laittanut.
Kävin tytön kanssa hiihtämässä. Toppahousut kiristi. Minua ahdisti. Onneksi kuitenkin lähdin, sillä tuo talven ihmemaa oli näkemisen arvoinen ja lenkiltä palasin hyväntuulisena. Siivosin ja huomasin, että kotikin on ihan kaaoksessa... Kasoja, kasojen perään. Missä ihmeen sumussa minä olen ollut?
Ei tässä voi itseään valtavasti soimata, sillä elämä on toden teolla näyttänyt synkkää puoltaan. Ja vaikka tiedän, että juuri tällaisina hetkinä itsestä huolehtimisen pitäisi olla ensimmäisenä mielessä, se ei ole ollut, vaan ole laiminlyönyt itseni täysin. Minulla ei ole ollut siihen voimavaroja.
Olin pitkällä kesälomalla ja yritin kerätä voimia, jotta pystyisin nousemaan tästä suosta. Ehkä se vähän auttoikin, kun kesän jälkeen sain pinnisteltyä väitöskirjani maaliin. Se on vihdoin ohi! Silti en ole päässyt niin pitkälle, että olisin alkanut ajatella itseäni. Olen käytännössä vain nukkunut siitä asti. Ehkä minulla alkaa pikkuhiljaa olemaan energiaa enemmän, koska nämä asiat ottivat juuri tänään silmääni. Kävi myös mielessäni, että jaksaisinkohan minä tehdä asioille jotain. Ihan varovasti uskallan miettiä, että ehkä se aurinko alkaa kun alkaakin pilkottomaan pilviverhon takaa. Vielä en pysty lupaamaan mitään, mutta varovasti uskallan toivoa parempaa huomista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti