Suren, luovun, saavutan.

Itsensä voittamista, itsensä ylittämistä, loppuun saattamista, periksiantamattomuutta ja ennen kaikkea luovuttamista. Nämä asiat ovat viime aikoina ollut mielessä. Olen totisesti päättänyt saada väitökirjani valmiiksi, mutta kuinkas ollakaan, elämä ei ole asiasta samaa mieltä. Voitte varmasti kuvitella kuinka paljon sitä voikin tulla vastoinkäymisiä, kun niitä vähiten haluaa.

Koko kevään ja kesän olen sitä surrut ja purnannut. Miksi minun elämäni on tällaista? Miksi niin moni ihminen tukeutuu minuun ja niin moni asia vaatii minulta osallistumista? Miksi minulla ei koskaan mene asiat niin kuin haluan ja olen suunnitellut?

Vastaus on aivan yksinkertainen. Koska minä haluan. Niinhän sen on, että jos jätetään paine ja stressi, minkä väitöskirjan kirjoittaminen tällä hetkellä aiheuttaa, niin elämänihän on juuri sitä mitä haluan. Toki toivon suuresti, että minulla olisi tällä hetkellä joku johon tukeutua, joku joka ymmärtäisi, joku joka auttaisi, mutta toisaalta minä kyllä selviän. Tällä hetkellä se vain vaatii sen, että minä luovun. Luovun kaikesta, mitä olen suunnitellut. Minulla on vain yksi päämäärä ja se on saattaa tämä hommaa loppuun. Se tässä on vaikeintakin.Tiedätte varmaan kuinka paljon sitä lomaa odotetaan ja mikä pettymys se voi olla, kun ei lomalle pääsekään. Olen kuitenkin niin lähellä maalia, että täytyy pitää vain katse kohti maalia ja uskoa siihen. Kaikesta näistä vastoinkäymisistä huolimatta, kyllä tästä vielä valmista tulee ja aikanaan tämäkin hetki on vain muisto toisten joukossa.

Luovun kaikesta ylimääräisestä. En anna periksi. Saatan loppuun. Iloitsen, olen voittaja.