perjantai 5. helmikuuta 2016

Itseään etsimässä

Tässähän tuli pitkän pitkä tauko. Tauko ei ollut harkittu ja monta pientä tekstiä tulikin matkan varrella aloitettua, mutta ne jäivät julkaisematta. Mietin paljon tämän blogin pitämistä, ajatusten kirjoittamista, sekä ajan käyttöä. Se miksi palasin, oli minun tarve kirjoittaa ajatuksiani. Tämähän on minulle kuin päiväkirja. Silloin kun eniten ahdistaa, kun ei osaa pukea asioita sanoiksi, silloin kirjoitetaan.



Kuva pixbay.com
 
Tämän "päiväkirjan" aloitin ajatuksena löytää elämääni parempi tasapaino. Tasapaino, jossa perhe, työ ja oma hyvinvointi olisivat tasapainossa. Olenko siinä kovin hyvin onnistunut? Joissain olen, joissain en. Vielä on paljon työtä tai lähinnä ajatusmallien muuttamista edessä.
Kalenteri täyttyy minulta aivan liian nopeasti ja aivan liian täyteen. Menoa ja meininkiä löytyy joka lähtöön ja rauhoittuminen jää vain iltaan, jolloin perhekin kaipaa minua.


Kuva pixbay.com
 

Tällä hetkellä kirjoitan väitöskirjaani ja se on prioriteettilistani kärjessä. En haaveilekaan muusta kuin stressistä ja työstä. Tahdon totisesti saada tämän valmiiksi. Silti vielä otan jotain ylimääräisiä asioita tätä sotkemaan. Se turhauttaa, mutta nyt olen pyrkinyt todella hartaasti miettimään ennen kuin myönnyn tekemään mitään. Tahdon miettiä ajan kanssa, onko minulla oikeasti aikaa, mihin minua pyydetään. Olkoon tämä minun väitöskirjan kirjoitusajan oppi. Kun se on ohi, on aika taas ajatella uusia tuulia ja kenties löytää elämäänsä vielä parempi tasapaino.


kuva pixbay.com

Muistan, kun joskus valitin ajan puutetta, kun yritin dead-linen painostamana saada asioita valmiiksi. Kuinka yritin tasapainoilla työn ja perheen kanssa ja kuulin joltain, että omat kiireeni ovat itseaiheutettuja. Tätä jäin miettimään kauan. Tässä down-shiftauksen ajassa, on vaikeaa myöntää, että joskus on vain kiire. Joskus joutuu jättämään omat tarpeensa hetkeksi taka-alalle ja sietämään kiirettä ja stressiä. Kyllä, se on oma valinta, mutta jos ei joskus suostu elämään stressin alla, pystyykö saavuttamaan tavoitteensa? Onko se väärin suostua siihen? Onko siitä väärin valittaa, vaikka onkin itse aiheutettu? Joskus elämä vain tuntuu raskaalta yksin kannettavaksi, vaikka valinnat olisivatkin tietoisia ja itse aiheutettuja. Toisen taakka tuntuu aina kevyemmältä kuin oma. Muistetaanhan silti pitää toisistamme huolta ja sanoa aina välillä joku lohduttava sananen. Joskus sillä on elämääkin suurempi merkitys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti