Minusta on jännää, kuinka tiettynä aikana tietynlaiset asiat pomppaavat silmiin. Vauvakuumeisena sitä bongasi kaikki raskaana olevat, raskaana ollessa ja pikkuvauva-aikana sitten kaikki hyvä kuntoiset ihmiset nousivat silmiini. Tällä hetkellä joka paikasta ponnahtaa esiin hyvinvointi ja lähinnä minimalisimin kautta tuleva hyvinvointi. Minimalismi nähdään niukkuuteena, pienenä ja vähäisenä.
Minua on jo vuosia kiehtonut ajatus minimalismista. Ei siksi, että se on ollut viimeaikoina pinnalla, vaan oikeastaan oman hyvinvoinnin vuoksi. Olen tällainen duracel-pupu, joka hetken touhuttuaan kaatuu sohvalle lepäämään ja jatkaa taas sitä sadannetta asiaa, kunnes kaatuu illalla sänkyyn, toivottomana, kun ei saanut mitään aikaiseksi. Todellisuudessa sain aikaiseksi, vaikka mitä, mutta loppuun en yhtään mitään. Kaaos ympärilläni synnyttää kaaosta ja ratkaisuna tähän näin tavaroiden karsimisen. Tämä fiilis oli jo aikaa ennen ammattijärjestäjiä, mutta niiden tuleminen on saanut minut heräämään ajatukseen, etten ole yksin.
Kun sain oman tyttäreni jo melkein 15 vuotta sitten, olin hyvin tietoinen kuluttaja. En ostanut juurikaan ylimääräistä, osin tietysti johtui myös rahatilanteesta. Ei edes ollut, millä ostaa. En elänyt tavara paljoudessa ja muuttokin onnistui pakettiautolla. (Ei onnistuisi enää!). Minulla ei ollut edes toiveissa tavaroiden hankkiminen. Mietin, missä vaiheessa muutuin. Paikallistan sen lapseni syntymän aikoihin. Tai en minä oikeastaan muuttunut. En minä tavaroita hingunnut tai hankkinut, mutta perheellinen tarvitsi tiettyjä asioita ja nämä tavarat vain jäivät. Halusin kierrättää tavarat seuraavalle lapselle. En halunnut heittää roskiin enkä sen paremmin ostaa uutta, joten säilytin kaikkea käyttökelpoista ajatuksena korjata/tuunata/askarrella/tehdä lahjaksi jne. Epäonnekseni hyvin perustyytymätön ja vaativa vauvani, oli sitä koko lapsuutensa ajan. Minulla oli ideoita tonneittain, aikaa ei yhtään.
Ei, en minä juossut harrastuksissa, enkä mamma tapaamisissa. Meillä oli hyvin organisoitunut elämä, joskaan lapseni ei aikatauluista välittänyt, vaan eli ihan oman aikataulunsa mukaan. Opiskelin vauvavuoden jälkeen, joten aikaa ei jäänyt silloinkaan. Ja valmistumiseni aikaan syntyi toinen lapseni. Hän, vähemmän vaativana mahdollisti enemmän "omaa aikaa", mutta silti oli esikoiseni, jota minun ideani ei kiinnostanut. Hän halusi liikkua ja harrastaa! Siitä se sitten lähti, tämä harrastusrumba.
Ei, en tässäkään ajattele, että lapseni hyötyi harrastuksesta tai sai mitään etua kouluun. Todennäköisesti näin oli, mutta ajatus oli lapsilähtöinen. Sillä tiellä kuitenkin ollaan. Eikä minun kauniit ja käyttökelpoiset ideani ole toteutuneet vieläkään. Silti ne tavarat kulkivat mukana. Viime "suursiivouksen" yhteydessä luovuin niistä kyynelten kera. Vielä minulta löytyy muutama keskeneräinen työ, jota en ole saanut loppuun, mutta en raaskinut heittää pois. Nyt mietin sitä hetkeä, kun luovuin niistä tuunattavista tavaroista ja se herättää haikeutta, mutta myös keveyttä. Minun ei tarvitse enää ajatella, että minulla olisi niin paljon tekemättömiä asioita. Nyt todellakin pohdin, haluanko luopua myös niistä keskeneräisistä töistä. Ne ovat siinä pöydällä näkyvillä, jatkuvasti muistuttamassa, etten saanut tuotakaan tehtyä.
Lapsieni myötä tavaroiden määrä kasvoi huimasti, mutta olemme taitepisteessä. Molemmat tyttäreni ovat huomanneet tavaroiden luovan kaaosta. Teini-ikäinen tyttäreni luopui jo vuosia sitten suurimmasta osasta tavaroistaan. Ei aatteen, vaan käytännöllisyyden vuoksi. Hän ei yksinkertaisesti halunnut siivota. Nuorempi tytär näyttää seuraavan esimerkkiä. Hänkin tuskailee siivoamisen kanssa ja vannoo luopuvansa kaikista muista kuin barbeista ja unikavereistaan. Tosipaikan tullen, kiintymys tavaroihin vie vielä voiton, mutta olen luottavainen. Kun hän on valmis, hänkin luopuu itselleen tarpeettomista asioistaan ja jäljelle jää vain ne, jotka hän oikeasti haluaa.
Olen palannut takaisin tietoisen kulutuksen piiriin. Miehemme kanssa sovimme, ettemme osta tänä vuonna uusia vaatteita lainkaan, elleivät ne tule tarpeeseen. Yhden paidan ostin työhaastatteluun, kun työhaastattelua edeltävänä päivänä tahrasin siistimmän paitani. Muuten sopimuksessa on pysytty. Eikä suoraan sanoen tee tiukkaakaan. Tätä varmasti jatketaan tämän vuoden jälkeenkin.
Vielä en koe suurta keveyttä, vaan tuskaa, koska projekti on selvästi vielä kesken. Mieleni tekisi niin pistää kotini järjestykseen, jotta päänikin järjestyisi. Voitte uskoa, kun työssään pinnistelee ja käyttää koko aivokapsiteettinsa, niin ensimmäiseksi kotiin päästyä ei halua kuulla, missä hattu/juomapullo/matikanvihko/tanssipuku/pompulat jne. Uskokaa tai älkää, näille tavaroille jokaiselle on paikkansa! Jostain syystä ne vain tuntuvat katoavan jonnekin ja ennenkuin pääsen edes sisälle korvista nousee jo savu. Missä se on se kodin tuoma rauha ja hyvinvointia kasvattava vaikutus?
Ei tarvitse ihmetellä, miksi kodin vaikutus hyvinvointiin osuvat silmiini. Me kaipaamme järjestystä, ja sitä en tässä vaiheessa voi antaa. Ongelmani eivät siis ole tavarat, vaan niiden tuoma taakka. Meidän aikamme on selvästi muuttunut pikkulapsivaiheesta strukturoidumpaan elämänvaiheeseen, jossa kaaoseen halutaan järjestys. Ehkä tämä on luonnollista elämänkaarta ja koska yksi vaihe elämästä on takana, on aika siirtyä seuraavaan. Minä itse en siis vastusta tavaroita ja minulle tulee jäämään paljonkin tavaroita vain tunnearvon vuoksi. Suunta vain muuttuu ja ehkä tulee päivä, kun täytän kotini jollain, mikä sillä hetkellä on tärkeintä elämässäni, mutta ennen sitä täytyy luopua tästä vanhasta.
