Olen aika usein naureskellut kaikenlaisille ikäkriiseille. En niinkään siksi, ettenkö uskoisi niiden olemassa olooon, vaan siksi, etten usko ikäkriisien yleisesti selittävän ihmisten käytöstä. Jonkun verran olen joutunut käsitystäni muuttamaan. En edelleenkään usko, että kaikille 50-v iskee villitys ja 30-v kynnyksellä tulee kolmenkympin kriisi, mutta joku perä näillä varmasti on.
Itse kolmenkympin ylitettyäni olen ajatellut huomattavan paljon enemmän perhettäni, sen sitovuutta, sukuani ja niistä vieraantumista. Olen ajatellut enemmän terveyttä ja etenkin sen ylläpitämistä. Ruuhkavuodet ovat olleet totta jo kohta kymmenen vuotta, mutta nyt sitä enemmän ajattelee, mitkä ovat näiden vuosien vaikutus itseeni ja perheeseeni.
Olen huomannut, että elämä menee vauhdilla eteenpäin. Sitkun-ajattelun on muututtava! Vaan, kun on lähes koko aikuisikänsä käyttänyt perheen hyvinvoinnista huolehtimiseen, ei tiedäkään, mitä elämältä perheen lisäksi oikeasti haluaa. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen elämääni. Olen ammatinvalintaanikin tyytyväinen. En kaipaa siihenkään muutosta, vaikka tämäkin työ on epävarmaa, sopimuksesta toiseen pomppimista. Muutosta voi olla luvassa, vaikken sitä kaipaisikaan. En kaipaa mitään ekstremeä, mutta siltikin tuntuu, että tämä tavallinen tylsä elämä ei aina riitä. Kaipaan haastetta!
Ehkä vihdoinkin on aika oppia tuntemaan itseänsä ja etsimään ne omat haasteet. Eikä tässä tarvitse odotella viidenkympin villitystä, vaan elämästä voi nauttia ihan nytkin, keskellä kolmenkympin kriisiä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti