Vanhan loppu on uuden alku

Viikonloppuna teimme suuren päätöksen. Päätimme vähentää lastemme harrastuksia. Päätös oli tosi suuri ja lähti minusta, silti suru valtaa mielen. Puhuimme tyttöjen kanssa ja koska he eivät vastustaneet, jäi mieleeni kummittelemaan ajatus, että jospa he tekivätkin sen vain minun vuokseni. Halusivatko he ylipäätään harrastaa, vai pakotinko minä? Mutta ei, kyllä se oli tyttöjen oma päätös, sillä itse olisin jo syksyllä ollut valmis luopumaan taitoluistelusta. Ehkä aika vain oli kypsä tälle päätökselle.

Eihän harrastukset loppuneet täysin, mutta vähenevät radikaalisti. Vaikka olen todella surullinen, niin olen myös helpottunut. Taitoluistelu on harrastuksena hyvä, mutta vaativa. Se on todellakin koko perheen harrastus ja yksin on todella vaikea saada aikatauluja sopimaan. Aikaisempina vuosina meillä on ollut kuskausapua, mutta tänä vuonna ei ollut ketään, joiden kanssa olisimme voineet vuorotella. Elämä kävi vain liian raskaaksi ja silloin on aika puhaltaa peli poikki.

Lähde

Myönnän, että minua pelottaa valtavasti, mitä tapahtuu, kun tytöllämme ei olekaan kuin kerran viikossa harrastus. Jääkö hän sohvan pohjalle? Keksiikö hän itselleen lisää harrastuksia?  Onko hänellä vielä kavereita, kun aiemmin ei ole paljoa ollut kavereille aikaa? Silti pelosta huolimatta uskon, että tyttömme löytää, mitä haluaa tehdä, eikä jää sohvan pohjalle makaamaan.

Ehkä tämä on meidän perheellekin uusi alku ja meillä on enemmän aikaa toisillemme ja harrastaa yhdessä. Harrastusten tulee antaa lisää voimaa, ei imeä vähäisiä voimavaroja. Vaikka nyt koenkin luopumisen tuskaa, niin uskon, että löydämme uuden suunnan ja jos emme, niin ainahan me pääsemme takaisin.