Nyt kun elämä on taas antanut vähän haalempia sävyjä, mietin miten voisin tämän voittaa. Sitten muistin vanhan "pelin", jota pelailin yläaste/lukio aikoina. Se "peli" oli kiitollisuudesta. Yläaste ja lukioaika oli minulla joskus raskasta, sillä olin monella tavalla erilainen kuin muut. Minulla ei ollut mitään tarvetta kokeilla rajoja tai viettää villiä yöelämää. Olin erittäin tyytyväinen kirjojeni ja urheilun parissa. Vaikka urheilupiireissä kavereita olikin, niin koulussa kärsin jonkun verran yksinäisyydestä, mutta monesti ikätovereita seuratessani huomasin, että minulla on paljon, mistä en luopuisi mistään hinnasta. Tästä se alkoi, kiitollisuuspeli. Siinä mietin, mistä kaikesta olin kiitollinen, mitä en haluaisi menettää.
Tänään olen kiitollinen ystävistäni. Minulla oli syntymäpäivät ja ensimmäistä kertaa vuosiin, minua muistettiin perheen ulkopuolelta. Tyttäreni synttärit ovat niin lähellä, etten juhli synttäreitäni, enkä näin muistanut miten sydäntä lämmittävää on tulla muistetuksi. Kiitos ystävät!
Tätä olen viime viikkoina viljellyt kotonakin vähän muunneltuna. Joka ilta, kun juttelen tyttöjeni kanssa kysyn, mikä oli päivässä parasta ja mitä he tekivät ilahduttaakseen muita. Suosittelen, sillä siinä lapset kertovat oman mielipiteensä, eikä siinä ole oikeaa tai väärää vastausta. Välillä vastaukset yllättävät ja huomaan taas, että päivän parhaat asiat ovat oikeastaan tosi yksinkertaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti