Kun totuus iskee tajuntaan

Mietin tänään miksi käytän vain tiettyjä vaatteita. Menin kaapille ajatuksena pistää ne käyttämättömät vaatteet eteenpäin. Sitten se iski. Kaapissa olevat vaatteet ovat kivoja. En minä niitä sen takia jätä käyttämättä, vaan siksi, etteivät ne ole kivoja päällä.

En tiedä missä pöllyssä olen ollut, mutta vasta nyt minä oikeasti havahduin siihen...

Minä

Olen

Taas

Lähtöpisteessä!

Olen aivan rapakunnossa... Siitä on yli kaksi vuotta, kun olen viimeksi juoksulenkillä käynyt.

Paino... en tainnut raskaana ollessanikaan painaa näin paljon.

Syöminen... ruokaakaan en ole juurikaan laittanut.

Kävin tytön kanssa hiihtämässä. Toppahousut kiristi. Minua ahdisti. Onneksi kuitenkin lähdin, sillä tuo talven ihmemaa oli näkemisen arvoinen ja lenkiltä palasin hyväntuulisena. Siivosin ja huomasin, että kotikin on ihan kaaoksessa... Kasoja, kasojen perään. Missä ihmeen sumussa minä olen ollut? 

Ei tässä voi itseään valtavasti soimata, sillä elämä on toden teolla näyttänyt synkkää puoltaan. Ja vaikka tiedän, että juuri tällaisina hetkinä itsestä huolehtimisen pitäisi olla ensimmäisenä mielessä, se ei ole ollut, vaan ole laiminlyönyt itseni täysin. Minulla ei ole ollut siihen voimavaroja. 

Olin pitkällä kesälomalla ja yritin kerätä voimia, jotta pystyisin nousemaan tästä suosta. Ehkä se vähän auttoikin, kun kesän jälkeen sain pinnisteltyä väitöskirjani maaliin. Se on vihdoin ohi! Silti en ole päässyt niin pitkälle, että olisin alkanut ajatella itseäni. Olen käytännössä vain nukkunut siitä asti. Ehkä minulla alkaa pikkuhiljaa olemaan energiaa enemmän, koska nämä asiat ottivat juuri tänään silmääni. Kävi myös mielessäni, että jaksaisinkohan minä tehdä asioille jotain. Ihan varovasti uskallan miettiä, että ehkä se aurinko alkaa kun alkaakin pilkottomaan pilviverhon takaa. Vielä en pysty lupaamaan mitään, mutta varovasti uskallan toivoa parempaa huomista.

Elämä pysäyttää

Kyllä elämä on ihmeellinen! Tällä kertaa negatiivisessa mielessä. Juuri, kun ajattelet selviäväsi, olevasi voitolla, se iskee päin naamaa. Nauraa kolkkoa nauruaan. Luulitko selvinneesi? Luulitko olevasi parempi kuin muut? Noh, kokeilepas tästä!

Väitöskirjani piti valmistua syksyllä ja se olikin viimeistä lukua vaille. Kalkkiviivat häämötti, karonkka suunnitelmat alkoivat vilistä mielessäni, tarkastajia ja vastaväittäjää mietittiin. Mitä tapahtui? Yhtäkkiä matto vedettiin jalkojen alta. Mies sairastui vakavasti, parantumattomasti. Kaikki ennen niin tärkeä menetti merkityksen. Tämä tuli täysin puskista, varoittamatta.

Tästä on nyt jokunen kuukausi. Elämä on palannut uomilleen. Mies on noussut suosta ja elää normaalia elämää. Minä palasin jo kertaalleen luovuttaneena väitöskirjani pariin. Joskus mietin miksi tästä on tehty niin vaikeaa? Mikä merkitys tällä kaikella on? Miksi en saa tätäkään asiaa loppuun?

Välillä surettaa niin kovasti. Välillä henkeä salpaa, kun ajattelen tätä kaikkea. Oli tarkoitus elää omaa stressitöntä elämää. Ei elää sairauden varjostamaa elämää. Oli tarkoitus nauttia elämästä, isoista lapsista, uusista mahdollisuuksista. Olin omasta mielestäni niin kärsivällinen ja odotin tulevaa. En elänyt sitkun elämää, vaan elin hetkessä, niissä vaikeissakin ja niinäkin hetkinä uskoin, että kohta on meidän aika nauttia elämästä. En halunnut tällaista, en ollenkaan!

Elämä antaa, mitä antaa ja sen kanssa on elettävä. Ei meidän yhteinen elämä tähän loppunut. Se voi jatkua pitkäänkin.Tiedän sen. Iloitsen siitä. Iloitsen miehestäni, joka ansaitsisi omasta asenteestaan suurimman tunnustuksen. Hän jatkaa elämäänsä. Kulkee sairaalan ja työn väliä. Hän kotona puuhaa sitä mitä ennenkin ja on jatkanut harrastuksiaan. Ei ilo tähän loppunut. Tiedän sen. Nyt on vain minun vuoroni surra kaikkea menetettyä, jonka jälkeen toivottavasti on uuden nousun aika.

Iltauinnilla

Suomen kesää ei voi kuin rakastaa! Vaikka välillä on tuntunut siltä, että tämä kesä on ollut ankeimmista ankein, niin on näihin päiviin mahtunut paljon ihania ja rentouttavia päiviä. Koska emme ole juurikaan reissanneet tai matkustaneet ja päivät menee töissä pitkälle iltaan, olen yrittänyt keksiä muita puuhia, jotka tyttäriä ilahduttaisi. Vanhempi ei enää oikein innostu juuri mistään, mutta ollaan me aina jotain pientä keksitty, onneksi. Nuorempi sentään lähtee moniin asioihin mukaan.

Ei ole yllätys, että iltauinnit ovat nuorimmaisen suosiossa. Ollaan kuitenkin oltu aika tarkkoja nukkumaanmeno ajoista, mutta nyt kesällä usein ehditään uimaan vasta normaaliin nukkumaanmenoaikaan. On ollut kyllä kivaa ja jännää. Parasta iltauinneissa on ollut, kun lähiranta on ollut hiljainen ja rauhallinen. Tyttö vain polskuttelee menemään. Iltaisin rannan rauhoituttua ollaan tavattu sorsa- ja silkkiuikkupoikueitakin. Niin seesteistä ja kaunista. Äärettömän vaikea kuvata, mutta luulen, että tiedätte, mistä minä puhun.

Jos jotain haluan tästä kesästä painaa mieleeni, niin se on se, että arkenakin vaalitaan pieniä hetkiä. Aina ei tarvitse lähteä ulkomaille pystyäkseen nauttimaan elämästä. Ihan kotirantakin voi ajaa saman asian. Minä olen joskus kovasti kaipaillut juttutuokioita omien tyttöjeni kanssa. Olen nyt kesällä havahtunut siihen, että kyllä niitä syntyy, jos on vain sellaista yhteistä aikaa ja rauhaa. Kotona kotihommat ja leikit ym häiriötekijät vievät huomion, mutta kun lähdet pienelle lenkille tai iltauinnille ihan kahden kesken tai vaikka kolmestaankin, niin kyllä sitä juttua syntyy. Sen verran meidän meno muuttuu ensi syksynä, että jokaiselle, myös miehelle on löydyttävä kahdenkeskeistä aikaa. Niin kiireistä ei saa meidän elämästä tulla, ettemme ehdi toisillemme edes jutella.

Näin se vain ankeuskin muuttuu ihan siedettäväksi. Olen intopinkeänä aloittamassa uutta työtä. Väitöskirja näyttää vihdoinkin siltä, että se vielä valmistuu. Matkaa siihen vielä on, mutta joka tapauksessa se valmistuu. Kesä on parhaimmillaan ja elämä hymyilee. Seuraavaksi saapuu värikässyksy, joka on minun lempivuodenaikani. Minun "uusivuoteni", jolloin kaikki on mahdollista. Tänä syksynä ei varmastikaan tule mitään suuria mullistuksia tai harrastuksia, mutta ehkä tänä vuonna tämän kirjoitusurakan valmistuttua onkin aika arvostaa jo saavutettua ja ennen kaikkea kiireettömyyttä.

Tänään olen kiitollinen elämästä juuri sellaisena, kun se tällä hetkellä on.

Suren, luovun, saavutan.

Itsensä voittamista, itsensä ylittämistä, loppuun saattamista, periksiantamattomuutta ja ennen kaikkea luovuttamista. Nämä asiat ovat viime aikoina ollut mielessä. Olen totisesti päättänyt saada väitökirjani valmiiksi, mutta kuinkas ollakaan, elämä ei ole asiasta samaa mieltä. Voitte varmasti kuvitella kuinka paljon sitä voikin tulla vastoinkäymisiä, kun niitä vähiten haluaa.

Koko kevään ja kesän olen sitä surrut ja purnannut. Miksi minun elämäni on tällaista? Miksi niin moni ihminen tukeutuu minuun ja niin moni asia vaatii minulta osallistumista? Miksi minulla ei koskaan mene asiat niin kuin haluan ja olen suunnitellut?

Vastaus on aivan yksinkertainen. Koska minä haluan. Niinhän sen on, että jos jätetään paine ja stressi, minkä väitöskirjan kirjoittaminen tällä hetkellä aiheuttaa, niin elämänihän on juuri sitä mitä haluan. Toki toivon suuresti, että minulla olisi tällä hetkellä joku johon tukeutua, joku joka ymmärtäisi, joku joka auttaisi, mutta toisaalta minä kyllä selviän. Tällä hetkellä se vain vaatii sen, että minä luovun. Luovun kaikesta, mitä olen suunnitellut. Minulla on vain yksi päämäärä ja se on saattaa tämä hommaa loppuun. Se tässä on vaikeintakin.Tiedätte varmaan kuinka paljon sitä lomaa odotetaan ja mikä pettymys se voi olla, kun ei lomalle pääsekään. Olen kuitenkin niin lähellä maalia, että täytyy pitää vain katse kohti maalia ja uskoa siihen. Kaikesta näistä vastoinkäymisistä huolimatta, kyllä tästä vielä valmista tulee ja aikanaan tämäkin hetki on vain muisto toisten joukossa.

Luovun kaikesta ylimääräisestä. En anna periksi. Saatan loppuun. Iloitsen, olen voittaja.

Kodin vaikutus hyvinvointiin?

Minusta on jännää, kuinka tiettynä aikana tietynlaiset asiat pomppaavat silmiin. Vauvakuumeisena sitä bongasi kaikki raskaana olevat, raskaana ollessa ja pikkuvauva-aikana sitten kaikki hyvä kuntoiset ihmiset nousivat silmiini. Tällä hetkellä joka paikasta ponnahtaa esiin hyvinvointi ja lähinnä minimalisimin kautta tuleva hyvinvointi. Minimalismi nähdään niukkuuteena, pienenä ja vähäisenä.

Minua on jo vuosia kiehtonut ajatus minimalismista. Ei siksi, että se on ollut viimeaikoina pinnalla, vaan oikeastaan oman hyvinvoinnin vuoksi. Olen tällainen duracel-pupu, joka hetken touhuttuaan kaatuu sohvalle lepäämään ja jatkaa taas sitä sadannetta asiaa, kunnes kaatuu illalla sänkyyn, toivottomana, kun ei saanut mitään aikaiseksi. Todellisuudessa sain aikaiseksi, vaikka mitä, mutta loppuun en yhtään mitään. Kaaos ympärilläni synnyttää kaaosta ja ratkaisuna tähän näin tavaroiden karsimisen. Tämä fiilis oli jo aikaa ennen ammattijärjestäjiä, mutta niiden tuleminen on saanut minut heräämään ajatukseen, etten ole yksin.

Kun sain oman tyttäreni jo melkein 15 vuotta sitten, olin hyvin tietoinen kuluttaja. En ostanut juurikaan ylimääräistä, osin tietysti johtui myös rahatilanteesta. Ei edes ollut, millä ostaa. En elänyt tavara paljoudessa ja muuttokin onnistui pakettiautolla. (Ei onnistuisi enää!). Minulla ei ollut edes toiveissa tavaroiden hankkiminen. Mietin, missä vaiheessa muutuin. Paikallistan sen lapseni syntymän aikoihin. Tai en minä oikeastaan muuttunut. En minä tavaroita hingunnut tai hankkinut, mutta perheellinen tarvitsi tiettyjä asioita ja nämä tavarat vain jäivät. Halusin kierrättää tavarat seuraavalle lapselle. En halunnut heittää roskiin enkä sen paremmin ostaa uutta, joten säilytin kaikkea käyttökelpoista ajatuksena korjata/tuunata/askarrella/tehdä lahjaksi jne. Epäonnekseni hyvin perustyytymätön ja vaativa vauvani, oli sitä koko lapsuutensa ajan. Minulla oli ideoita tonneittain, aikaa ei yhtään.

Ei, en minä juossut harrastuksissa, enkä mamma tapaamisissa. Meillä oli hyvin organisoitunut elämä, joskaan lapseni ei aikatauluista välittänyt, vaan eli ihan oman aikataulunsa mukaan. Opiskelin vauvavuoden jälkeen, joten aikaa ei jäänyt silloinkaan. Ja valmistumiseni aikaan syntyi toinen lapseni. Hän, vähemmän vaativana mahdollisti enemmän "omaa aikaa", mutta silti oli esikoiseni, jota minun ideani ei kiinnostanut. Hän halusi liikkua ja harrastaa! Siitä se sitten lähti, tämä harrastusrumba.

Ei, en tässäkään ajattele, että lapseni hyötyi harrastuksesta tai sai mitään etua kouluun. Todennäköisesti näin oli, mutta ajatus oli lapsilähtöinen. Sillä tiellä kuitenkin ollaan. Eikä minun kauniit ja käyttökelpoiset ideani ole toteutuneet vieläkään. Silti ne tavarat kulkivat mukana. Viime "suursiivouksen" yhteydessä luovuin niistä kyynelten kera. Vielä minulta löytyy muutama keskeneräinen työ, jota en ole saanut loppuun, mutta en raaskinut heittää pois. Nyt mietin sitä hetkeä, kun luovuin niistä tuunattavista tavaroista ja se herättää haikeutta, mutta myös keveyttä. Minun ei tarvitse enää ajatella, että minulla olisi niin paljon tekemättömiä asioita. Nyt todellakin pohdin, haluanko luopua myös niistä keskeneräisistä töistä. Ne ovat siinä pöydällä näkyvillä, jatkuvasti muistuttamassa, etten saanut tuotakaan tehtyä.

Lapsieni myötä tavaroiden määrä kasvoi huimasti, mutta olemme taitepisteessä. Molemmat tyttäreni ovat huomanneet tavaroiden luovan kaaosta. Teini-ikäinen tyttäreni luopui jo vuosia sitten suurimmasta osasta tavaroistaan. Ei aatteen, vaan käytännöllisyyden vuoksi. Hän ei yksinkertaisesti halunnut siivota. Nuorempi tytär näyttää seuraavan esimerkkiä. Hänkin tuskailee siivoamisen kanssa ja vannoo luopuvansa kaikista muista kuin barbeista ja unikavereistaan. Tosipaikan tullen, kiintymys tavaroihin vie vielä voiton, mutta olen luottavainen. Kun hän on valmis, hänkin luopuu itselleen tarpeettomista asioistaan ja jäljelle jää vain ne, jotka hän oikeasti haluaa.

Olen palannut takaisin tietoisen kulutuksen piiriin. Miehemme kanssa sovimme, ettemme osta tänä vuonna uusia vaatteita lainkaan, elleivät ne tule tarpeeseen. Yhden paidan ostin työhaastatteluun, kun työhaastattelua edeltävänä päivänä tahrasin siistimmän paitani. Muuten sopimuksessa on pysytty. Eikä suoraan sanoen tee tiukkaakaan. Tätä varmasti jatketaan tämän vuoden jälkeenkin.

Vielä en koe suurta keveyttä, vaan tuskaa, koska projekti on selvästi vielä kesken. Mieleni tekisi niin pistää kotini järjestykseen, jotta päänikin järjestyisi. Voitte uskoa, kun työssään pinnistelee ja käyttää koko aivokapsiteettinsa, niin ensimmäiseksi kotiin päästyä ei halua kuulla, missä hattu/juomapullo/matikanvihko/tanssipuku/pompulat jne.  Uskokaa tai älkää, näille tavaroille jokaiselle on paikkansa! Jostain syystä ne vain tuntuvat katoavan jonnekin ja ennenkuin pääsen edes sisälle korvista nousee jo savu. Missä se on se kodin tuoma rauha ja hyvinvointia kasvattava vaikutus?

Ei tarvitse ihmetellä, miksi kodin vaikutus hyvinvointiin osuvat silmiini. Me kaipaamme järjestystä, ja sitä en tässä vaiheessa voi antaa. Ongelmani eivät siis ole tavarat, vaan niiden tuoma taakka. Meidän aikamme on selvästi muuttunut pikkulapsivaiheesta strukturoidumpaan elämänvaiheeseen, jossa kaaoseen halutaan järjestys. Ehkä tämä on luonnollista elämänkaarta ja koska yksi vaihe elämästä on takana, on aika siirtyä seuraavaan. Minä itse en siis vastusta tavaroita ja minulle tulee jäämään paljonkin tavaroita vain tunnearvon vuoksi. Suunta vain muuttuu ja ehkä tulee päivä, kun täytän kotini jollain, mikä sillä hetkellä on tärkeintä elämässäni, mutta ennen sitä täytyy luopua tästä vanhasta.

Itseään etsimässä

Tässähän tuli pitkän pitkä tauko. Tauko ei ollut harkittu ja monta pientä tekstiä tulikin matkan varrella aloitettua, mutta ne jäivät julkaisematta. Mietin paljon tämän blogin pitämistä, ajatusten kirjoittamista, sekä ajan käyttöä. Se miksi palasin, oli minun tarve kirjoittaa ajatuksiani. Tämähän on minulle kuin päiväkirja. Silloin kun eniten ahdistaa, kun ei osaa pukea asioita sanoiksi, silloin kirjoitetaan.




Kuva pixbay.com

 

Tämän "päiväkirjan" aloitin ajatuksena löytää elämääni parempi tasapaino. Tasapaino, jossa perhe, työ ja oma hyvinvointi olisivat tasapainossa. Olenko siinä kovin hyvin onnistunut? Joissain olen, joissain en. Vielä on paljon työtä tai lähinnä ajatusmallien muuttamista edessä.

Kalenteri täyttyy minulta aivan liian nopeasti ja aivan liian täyteen. Menoa ja meininkiä löytyy joka lähtöön ja rauhoittuminen jää vain iltaan, jolloin perhekin kaipaa minua.

Kuva pixbay.com

 

Tällä hetkellä kirjoitan väitöskirjaani ja se on prioriteettilistani kärjessä. En haaveilekaan muusta kuin stressistä ja työstä. Tahdon totisesti saada tämän valmiiksi. Silti vielä otan jotain ylimääräisiä asioita tätä sotkemaan. Se turhauttaa, mutta nyt olen pyrkinyt todella hartaasti miettimään ennen kuin myönnyn tekemään mitään. Tahdon miettiä ajan kanssa, onko minulla oikeasti aikaa, mihin minua pyydetään. Olkoon tämä minun väitöskirjan kirjoitusajan oppi. Kun se on ohi, on aika taas ajatella uusia tuulia ja kenties löytää elämäänsä vielä parempi tasapaino.

kuva pixbay.com

Muistan, kun joskus valitin ajan puutetta, kun yritin dead-linen painostamana saada asioita valmiiksi. Kuinka yritin tasapainoilla työn ja perheen kanssa ja kuulin joltain, että omat kiireeni ovat itseaiheutettuja. Tätä jäin miettimään kauan. Tässä down-shiftauksen ajassa, on vaikeaa myöntää, että joskus on vain kiire. Joskus joutuu jättämään omat tarpeensa hetkeksi taka-alalle ja sietämään kiirettä ja stressiä. Kyllä, se on oma valinta, mutta jos ei joskus suostu elämään stressin alla, pystyykö saavuttamaan tavoitteensa? Onko se väärin suostua siihen? Onko siitä väärin valittaa, vaikka onkin itse aiheutettu? Joskus elämä vain tuntuu raskaalta yksin kannettavaksi, vaikka valinnat olisivatkin tietoisia ja itse aiheutettuja. Toisen taakka tuntuu aina kevyemmältä kuin oma. Muistetaanhan silti pitää toisistamme huolta ja sanoa aina välillä joku lohduttava sananen. Joskus sillä on elämääkin suurempi merkitys.

Liikunta ja aikataulutus 2

Se on taas se aika vuodesta, kun meillä rukataan tulevan lukuvuoden aikatauluja.Olen aiemminkin sivuuttanut tässä blogissa aihetta liikunta ja aikataulutus. Kahden harrastavan koululaisen äitinä ajan löytäminen liikuntaa on oikeasti haastavaa. Asumme sen verran isossa kaupungissa, että välimatkojen vuoksi lapset eivät pysty kulkemaan harrastuksiinsa yksin. Töissä, kaupassa sekä kirjastossa on käytävä ja kotityöt on tehtävä päivästä ja viikosta toiseen. Jos on yksi auto ja 8 lasten harrastuskertaa viikossa, ajanpuute ei ole tekoselitys, se on totuus!

Tämän kerran kuvat ovat tyttöjen ottamia kesäkuvia..

Tässä on ratkaisuja, jotka minä olen kehittänyt ongelmaan:

1. Suunnittele ja priorisoi! Kun lapsi on harrastuksessa käytä aika suunnitellusti.

 Jo sunnuntaina pyrin miettimään, mitä viikon aikana pitäisi tehdä ja milloin. Pyrin priorisoimaan asiat ja tietoisesti löytämään ainakin kaksi liikunta kertaa/viikko. En siis käytä aikaani edestakasajoon, vaan kun lapsi on harrastuksissa, käyn kaupassa/kirjastossa/postissa/salilla/lenkillä. Yritin myös usein saada siellä päin asustavia ystäviä lenkille. Näin hoidin kavereiden tapaamisen ja lenkkeilyn.

2. Omaa aikaa!

Liikunta on minulle omaa aikaa. Lenkkeily, pyöräily töistä tai salille, on parasta aikaa päästää ajatukset valloilleen. Sinne jäävät päivän harmit ja kiukut ja kotiin palaa hyvän tuulinen nainen, joka oikein odottaa pääsevänsä kotiin perheensä luo.

3. Hyötyliikunta

Tämä on ollut vaikeinta, sillä minun on hankala mieltää puutarhatöitä tai siivousta liikunnaksi, vaikka hiki usein tuleekin, mutta hyötyliikunta on liikuntaa siinä kuin salilla tai lenkillä käyminenkin. Kävelen siis aina kuin voin, lasken puutarhatyöt liikunnaksi, samoin kun lasten kanssa liikkumisen ja ulkona pelailun.

3. Kimppakyydit

Vihdoin saimme aikaa porukan, joka vuoronperään kuljettaa lapset harrastuksiin. Aivan mahtavaa ja varmasti tämän vuoden pelastus. Vapauttaa meillä kolme viikkoa, jei!! Ehtii ehkä jumppiinkin.

4. Kaikkeen ei voi revetä

Kaikkeen ei pysty, joten jos töissä on kiireinen viikko, olen yksin vastuussa kuljetuksista, vanhemmat tarvitsevat apua tai tulee muita päällekäisiä projekteja, en välttämättä pääse liikkumaan niin usein kuin haluan. Se kuuluu elämää ja ensi viikolla uudestaan. Maailma ei kaadu siihen, jos en pääse joka viikko 4-6 kertaa liikkumaan.

Kun nämä pettävät, hoen "Kohta minua ei enää huolita, joten aikaansa kutakin" ; "Hyvien harrastusten vuoksi lapset pysyvät poissa pahoilta teiltä." kuin mantraa.

Näillä eväillä mennään tänäkin vuonna ja aika näyttää pärjätäänkö näillä vai tarvitaanko lisää keinoja ja ratkaisuja.

Kevään opetukset

Kylläpäs on kulunut aikaa viime postauksesta. Syykin on selvä, sillä viime postauksen jälkeen tapahtui paljon surullisia ja raskaita asioita, niin töissä kuin vapaa-ajalla. Vaikka se ei sillä hetkellä tunnu, niin vaikeat ajat kuitenkin opettavat ihmistä. Ne karsivat elämästä kaiken turhan. Ne opettavat arvostamaan ja yksinkertaistamaan elämää. Nämä olivat minun opetukseni tällä kertaa.

Hiljaisuus

Kaiken kiireen ja juoksun keskellä tarvitset rauhaa ja hiljaisuutta. Hiljaisuudessa mieli lepää ja vapautuu kahleista. Hiljaisuudessa kuulet mitä kehosi ja mielesi tahtoo sinulle kertoa. Hiljaisuus vapauttaa sinut tuntemaan, suremaan, kaipaamaan ja kenties myös iloitsemaan.  Hiljaisuus on ovi oivalluksiin.

Aikaa

 Tarvitset aikaa kuunnella itseään, aikaa nauttia jouten olosta, aikaa olla läsnä ja aikaa ihmetellä.  Juuri niinä vaikeimpina hetkinä, kun et millään jaksa, tarvitset aikaa tehdä sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi.

Yksinkertaisuutta

Erota mikä sinulle on tärkeää ja mitä teet vain muiden vuoksi. Mieti mitä tarvitse oikeasti ja mitä vain tekee mieli. Mieti tarvitseeko sinun oikeasti tehdä/hommata sitä kaikkea, mitä teet/haluat. Mieti muistatko asiaa huomenna tai onko asia sinulle vielä viikon päästäkin tärkeä.



Ennen kaikkea pidä huolta itsestäsi!

Keväällä jaksaa

Tervetuloa kevät ja valo. Tervetuloa iloinen mieli ja valoisat illat, energia ja lämpö. Kyllä teitä on odotettu.

 

Valon myötä energiaa tuntuu piisaavan. Talvivaatteet ovat saaneet kyytiä, talvikengät päässeet kesäteloille ja ikkunoista pesty pöly ja sormenjäljet. Silti, vaikka viikon aikana puuhattu on enemmän kuin marraskuussa yhteensä, energiaa riittää vielä lenkille ja salille. Kohta meinaan kaivaa pyöränkin talviteloilta ja pyöräillä työmatkat. Sen jälkeen luulen, että 10 tunnin liikunta saldo viikkoon toteutuukin helposti.

 

Kyllä ihminen on luotu liikkumaan! Olen viime aikoina nostanut harjoitusteni intensiteettiä. Enää en pelkää loukkaantumisia vaan ainakin kuvittelen, että peruskuntoni on parantunut niin paljon, että kykyenen liikkumaan täysipainoisesti loukkaantumatta.

 

 

Intensiteetin nostaminen on onnistunut haastamalla itseäni. En muistanutkaan kuinka kamalalta se tuntui, mutta en muistanut sitäkään, kuinka hyvä olo sen jälkeen tulee! Tämä on myös tuottanut tulosta. Piti kerran ihan salilla mennä lähemmäksi peiliä tarkistamaan, että olinhan se minä :) Edelleen painin painoni kanssa. Enää ei tosiaan tee mieli juurikaan napostella, mutta sitten on päiviä jolloin heikotuskohtaukset iskevät ja yleensä koko päivä on sitten pilalla. Sen kanssa on vielä työsarkaa, mutta kyllä ne lihakset kasvavat siellä läskinkin alla.

 

En anna painon kuitenkaan painaa mieltäni, sillä elämä muuten hymyilee. Pääsen salille 2-4 kertaa viikossa. Tyttöjen kanssa liikutaan kanssa 1-2 kertaa viikossa. Pyöräilykelit alkavat ja olemme myös ryhtyneet lenkkiporukan kanssa juoksemaan lenkkiämme, joten iloitsen siitä mikä sujuu, enkä anna epäonnistumisten himmentää sitä iloa!

Iloa

Ihanaa perjantaita! Mukava kirjoitella taas iloisella mielellä. Kevät tekee tuloaan ja vaikka onkin harmaa päivä, niin lisääntynyt valo tuo lisää energiaa ja hyvää mieltä. Olen kevään paiskinut niin vapaa-ajalla kuin töissäkin.Olin päättänyt, että maaliskuussa pitää valmista tulla, kun niin monta asiaa oli kesken. Tavoite saavutettiin ja olen oikein tyytyväinen, sillä sain tämän maaliskuun aikana paljon asioita loppuun, mistä olen erityisen tyytyväinen.

Ihan itseäni varten listäsin, jotta voin myöhemmin muistella, että kun käärii hihansa, niin valmistakin tulee :)!

1) Pidin kirpparin ja vein sieltä jääneet tavarat (joita ei ihan hirveästi ollut) kierrätykseen.

2) Siivosin olohuoneen kunnolla, kun saimme uuden sohvan. Vanhoillekin löytyi vielä käyttöä, vaikkeivät missään nimessä priimaa olleet.

3) Artikkelini on valmis ohjaajille lähetettäväksi. Tämä on suurin saavutukseni :)

4) Olen liikkunut, liikkunut ja liikkunut aina, kun vain voinut.

5) Olen myös parin viikon aikana saanut ruokavalion tasapainoon. Uskokaa tai älkää, mutta en enää napostele tai halua edes imelää. Kaikki vain, kun kiinnitän tarkkaan huomiota ruoka-aikoihin ja olen lisännyt pari pientä välipalaa vaikeisiin aikoihin.

Tänään näyttää taas hyvältä. Kyllä se oikeasti on niin ihmiset, että tekemättömät työt syövät naista enemmän kuin töiden tekeminen. Toinen fakta on, että ihminen on luotu liikkumaan, joten marsmars, liikkumaan. Siitä saatu hyväolo on vaivansa arvoista, uskokaa pois! Viikonlopuksi on luvattu kauniin keväistä säätäkin, joten suunnatkaahan ulos nauttimaan.

Tämä päivä on ollut täynnä iloa ja kiitollisuutta, mutta silti täytyy erikseen mainita, kiitollisuuteni terveyskeskuksen henkilökuntaa kohtaan, jotka rempseällä huumorillaan ja ammattitaidolla hoitivat tyttäreni käden kuntoon ja palauttivat hymyn hänen huulille. Kiitos heille :)

Hyvät treenit ja flunssa

Lyhyt talviloma takana. Ihana ja mahtava loma siltä osin, että liikuntasaldoksi tuli 9 h. Oli kyllä mahtava salitreeni. Sain vihdoin itselleni treeniohjelman. Lasten kanssa puolestaan käytiin urheiluhallissa ja kyllähän siellä touhuttiin. Mahtava fiilis näiden liikuntojen jälkeen.

Kaikkihan olisi liian hyvin, jos elämä sujuisi aina niin kuin haluaisi. Heti kun pääsin mahtavien treenien makuun, iski flunssa. Ei kuitenkaan annetan sen häiritä. Hakiessani piparminttuteekupposta huomasin yllättäen, että parasta tässä flunssassa on saada höyryävä piparminttutee eteensä ja nauttia se hyvän kirjan kera.

Isot tavoitteet pieniksi

"Sinulla on aina aikaa tärkeille asioille." "Ajankäyttösi kertoo sinusta paljon." "Kalenterisi on armoton."

Tuttuja ja aika karuja lauseita, mutta niin totta. On ihan selvä, että tärkeille asioille raivaat kalenterista aikaa. Tähän perustuu sekin, että usein kaverin kanssa tehdyille liikuntatreffeille löytyy aikaa, vaikka olisi kuinka kiire.

Katsastin tässä itse kalenterini ja nyt se näyttää siltä kuin sen pitäisi. Sieltä löytyy lenkkiä, salia ja jumppaa yksin, kavereiden ja perheen kanssa. Toki siellä on vielä tekemistä ja kuten viime postauksessa ilmenikin, tulee taukoja, jolloin en millään ehdi jumppaan tai lenkille. Silloin joudun priorisoimaan asiat. Vaikka podenkin liikkumattomuudesta huonoa omaatuntoa ja fyysistä oloa, niin jos 52 viikosta 8 viikkoa menee ilman liikuntaa, niin jäljellä on kuitenkin 44 liikunnallista viikkoa eli 85 % vuodesta. Ei siis syytä huoleen.

Yleensä sitä tahtoo elää sitkun elämää ja odottaa, että polun päässä tai mutkan takana avautuu uusi parempi elämä, mutta pitäisi muistaa, että se elämä on tässä ja nyt. Kun katsoo taakse pidemmällä aikavälillä huomaa muutokset. Pari vuotta sitten liikuntaa oli 0h viikossa. Nyt sentään 5-8 h viikossa. Ei vieläkään riittävästi, mutta jos liikuntaa on tullut lisää 20 h kuukauteen niin se on jo paljon. Eikö? 

Täytyy muistaa päämäärä, mutta asettaa pienemmät välitavoitteet. Kun muistaa pistää isot tavoitteet pieniksi teoiksi, iloita pienistäkin muutoksista ja edistyksen askeleista, on jo pitkällä. Kuinkahan sitä tämän muistaisi, eikä vajoaisi heti synkkyyteen, kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan? 

* * * * * * * *

Lopuksi vielä olen kiitollinen tyttärestäni, joka eilen nukkumassa ollessa säikähti sydänjuuriaan myöden. Rauhoituttuaan hän käpertyi syliini ja juuri ennen nukahtamista puristi minua tiukasti ja sanoi "Rakastan sinua. Olet maailman ihanin äiti.". Tämän kätken pahojen päivien varalle. Voin kertoa, että ihan joka päivä en ole maailman ihanin äiti :)

Kiitollisuus osa 1.

Nyt näkyy valoa tunnelin päässä. Flunssa alkaa olla voitettu, lapset terveinä ja kiireet takana. Tänään taas liikkumaan. Onhan tässä ollut taas taukoa ja menty vain muutamalla liikuntatunnilla per viikko :/

Nyt kun elämä on taas antanut vähän haalempia sävyjä, mietin miten voisin tämän voittaa. Sitten muistin vanhan "pelin", jota pelailin yläaste/lukio aikoina. Se "peli" oli kiitollisuudesta. Yläaste ja lukioaika oli minulla joskus raskasta, sillä olin monella tavalla erilainen kuin muut. Minulla ei ollut mitään tarvetta kokeilla rajoja tai viettää villiä yöelämää. Olin erittäin tyytyväinen kirjojeni ja urheilun parissa. Vaikka urheilupiireissä kavereita olikin, niin koulussa kärsin jonkun verran yksinäisyydestä, mutta monesti ikätovereita seuratessani huomasin, että minulla on paljon, mistä en luopuisi mistään hinnasta. Tästä se alkoi, kiitollisuuspeli. Siinä mietin, mistä kaikesta olin kiitollinen, mitä en haluaisi menettää.

Tänään olen kiitollinen ystävistäni. Minulla oli syntymäpäivät ja ensimmäistä kertaa vuosiin, minua muistettiin perheen ulkopuolelta. Tyttäreni synttärit ovat niin lähellä, etten juhli synttäreitäni, enkä näin muistanut miten sydäntä lämmittävää on tulla muistetuksi. Kiitos ystävät!

Tätä olen viime viikkoina viljellyt kotonakin vähän muunneltuna. Joka ilta, kun juttelen tyttöjeni kanssa kysyn, mikä oli päivässä parasta ja mitä he tekivät ilahduttaakseen muita. Suosittelen, sillä siinä lapset kertovat oman mielipiteensä, eikä siinä ole oikeaa tai väärää vastausta. Välillä vastaukset yllättävät ja huomaan taas, että päivän parhaat asiat ovat oikeastaan tosi yksinkertaisia.

Ylös alhosta

Kuva we heart it

Viime aikoina olen taas meinannut vaipua alhojen maille, kun mikään ei tunnu onnistuvan. Tiedän, että olen aika kärsimätön ja yritän päästä aina helpoimmalla, mutta silti tämä elämä tuntuu välillä olevan niin vaikeaa.

Nyt on jo toinen viikko menossa, etten ehdi/pääse liikkumaan kunnolla. Mies on työmatkalla ja minä olen kotosalla tyttöjen kanssa. Lenkillä voitais yhdessä käydäkin, mutta polvi on viime aikoina kipuillut, niin en halua sitä kunnolla rääkätä. Salilla pystyisin sen kanssa käymään, mutta sinne en taas pääse. Lyhyt aikahan tämä viikko on, mutta silti tuntuu niin tuskastuttavalta, kun mikään ei suju.


Olenkin kertonut, että tuskastelen painoni kanssa. Tiedän kuinka syödään, se ei ole ongelma, mutta ongelma on se, että syömisen vähentäminen aiheuttaa minulle huono-olo. Siis niin huonon olon, että kädet tärisee ja päätä särkee, enkä pysty kunnolla keskittymään mihinkään. Pahimmillaan olo aiheuttaa huimausta/pyörrytystä. Enkä siis todellakaan puhu mistään tiukasta dieetistä vaan ihan normaalista muutaman sadan kalorin vajeesta. Tämä huono-olo iskee kyllä ihan tavallisenkin ruokavalion yhteydessä. Meillä on diabeetikkoja suvussa (ja suuri sukurasite siltä osin), jotka epäilevät heti ongelmia verensokerissa. Näin onkin, sillä mitattuamme useamman kerran näinä huonon olon hetkillä, verensokeri on ollut alhainen. Ei arvoiltaan hälyttävä (esim. 5.4), mutta kun syömisestä on kulunut vain tunti, niin on se vähän outoa. Voi vaan kuvitella, miksi kun yrittää pudottaa painoa, niin olo on vielä huonompi. Selittänee myös sen, miksi monesti imelänhimo on vastustamaton, kun olo heikkenee.

Kuva we heart it

 

Tietysti helpottaa, kun tietää, että kyse ei ole itsekurista, vaan ihan oikeasta fyysisestä syystä. Nyt olen yrittänyt löytää sopivaa ruokarytmiä ja ruokia, jotka pitävät olon hyvänä. Osittain olen onnistunutkin, kun en ole tällä viikolla joutunut käymään karkkia/pullaa ostamassa. Kyllä täältäkin noustaan, mutta kyllä se silti tuntuu vaikealta. Enpä nimittäin ole monestakaan paikasta lukenut ns terveen ihmisen liian alhaisesta verensokerista. Täytyy siis vain yrityksen ja erehdyksen kautta löytää itselleen sopivin tapa ruokailla.

Kuva we heart it

Täytyy vielä syventyä kunnolla tähän aiheeseen ja etsiskellä mitä asiasta kerrotaan. Sen verran tiedän, että proteiinia pitäisi lisätä ruokavaliossa, jotta verensokeri pysyisi tasaisempana. Tähän olen yrittänyt kiinnittää huomiota ja tulevaisuudessa vielä enemmän. Katsotaan, mihin tämä johtaa. Painonpudotus on kuitenkin nyt tauolla, sillä se tekee vain enemmän hallaa ja päivittäiset suklaat ja pullat todennäköisesti vain lisäävät painoani. Nurinkurista tämä elämä välillä.

Kohti minimalismia osa 2

Uusivuosi on aina uuden alku. Tosin minusta tuntuu, että minulla on neljännesvuosittain, vuodenaikojen vaihtuessa, aina uusi alku. Vuoden vaihtuminen on kuitenkin symbolinen asia. Vuoden vaihteessa tulee usein katsottua menneeseen vuoteen ja sen jälkeen onkin hyvä suunnata katse jo tulevaan ja jättää kaikki sellainen asia taakseen, jota ei enää tarvitse.

Viime vuosi toi paljon hyvää perheellemme ja elämäntapamme ovat huomattavasti paremmat. Pääsemme mm. päivittäin liikkumaan ja yritämme pyhittää aikaa myös perheen yhdessä ololle, eikä aina juosta pää kolmantena jalkana jonnekin päin. Olen paljon pirteämpi ja jaksavampi, joten nyt jaksaa ajatella muutakin kuin vain kuinka selviää seuraavaan päivään. Tältä kantilta katsottuna siis hyvä vuosi. Nyt sitten on etsittävä lisää kehitettävää.

Siihenkin on vastaus valmiina, irti liiallisuudesta. Oli kyse sitten ruoasta, tavarasta tai kiireestä. Aloitan kuitenkin helpoimmasta, eli maallisesta omaisuudesta. Meillä ei ole suhteettoman paljoa tavaraa, sillä olen aina nauttinut minimalistisesta elämästä, mutta tuntuu sitä silti olevan liikaa. Olen ankean syksyn aikana siivoskellut kaappeja ja pistänyt turhia tavaroita sivuun. En kuitenkaan ole saanut vietyä niitä minnekään. Nyt ajattelin ryhdistäytyä sillä saralla ja ensin ottaa kirpparipöydän, jonne laitan lasten vaatteet ja leluja. Ne mitkä eivät mene kaupan lähtevät sieltä sitten muualle.

Tässä kirja, josta ajatus tämän talven tavoitteesta lähti.

Siitä on varmaan jokunen vuosi, kun viimeksi kaappeja kävin läpi ja sain kaiken "romun" pois kaapeista. Nyt ei pitäisi löytyä sellaista sekundaa, mutta jos niin käy, niin ne olen luvannut itselleni heittää roskiin. Muuten pyrin löytämään tavaroille uuden omistajan. Ennen joulua mm. etsittiin jollekin lastenosastolle pieniä palkintoja lapsille, kun ovat käyneet tutkimuksissa. Sinne sain kaikki pääsiäismunayllätykset ja muut pienet tilpehöörit, joita tytöille tuppaa kertymään. Päiväkotiin ja kouluun olen lahjoittanut askartelutarvikkeita ja lankoja, joille ei ole ollut enää käyttöä.

Kirjat saan eteenpäin laittamalla ne kirjaston vaihtohyllyyn, josta ihmiset voivat ottaa/vaihtaa kirjoja. Sen olen kokenut tosi hyväksi, sillä kun käyn työreissuissa niin ostan matkalle pokkareita ihan siksi, ettei kirjaston omaisuus jää matkalle. Niitä en kuitenkaan tarvitse nurkkiini pyörimään, joten vaihtoon vain.

En muistanutkaan täällä raportoida, että 100 tavaran haaste onnistui, vaikka veikin pitkän ajan ja oikeastaan kävi niin, että tavaraa lähti varmasti reiluisti yli 100. Saas nähdä, mitä muuta tästä vielä eteenpäin saan. Maallisen omaisuuden, tässä tapauksessa tavaran vähentäminen, olkoon tämän talven operaatio.

Reissusta kohti joululomaa

Suomi on oikeasti täynnä elämyksiä ja ihmeellisyyksiä. Kävin Saariselällä ja se avasi jälleen silmäni  luontomme kauneudelle. Lunta ei ollut ihan valtavasti, mutta kyllä rinteeseen ja hiihtämään pääsi hyvin. Parasta kyllä meidän aikuistenkin mielestä oli pulkkamäki. Saariselällä pulkkamäki ei olekaan mikään vaatimaton, vaan matkaa taitaa olla toista kilometriä. Kyllä siinä tietää kiivenneensä, kun mäen pari kertaa kiipeää ja laskee!

Oli todella kiva hetkeksi heittää työ- ja kotikiireet nurkkaan ja keskittyä ulkoiluun ja ihmisten kanssa seurusteluun. Liikuntaa tulikin kiitettävästi, lähes 6 h muutamalle päivälle! Kun palasin kotiin niin olin kuin uusi ihminen. Mietin pitkään, että milloin viimeksi olen ollut näin onnellinen. En muistanut. Ennen reissua olin saattanut työasianikin siihen pisteeseen, että palattuani minulla ei ollut mitään akuuttia hoidettavana. Pitkästä aikaa saan viettää pitkän ja rentouttavan joululoman ilman huolen häivää.

Tänä vuonna en muutenkaan ottanut stressiä joulun ajasta. Meidän koululaisemme kertoivat mitä haluavat tehdä ja pitkälti niiden toiveiden mukaan on menty. Lahjaostokset kävin tekemässä jo marraskuun puolella, niin niistäkään ei koitunut mitään harmia. Olen siis oikeasti valmis joululomalle.

 

Vuosien aikana olen huomannut muutaman asian joulusta.Minulle joulu on  enemmän tunnelma ja mielentila kuin jotain pysyvää ja konkreettista. Siisti koti on ihana, muttei välttämättömyys. Ruoat saa kaupastakin ja ne valmistan, joihin oikeasti on aikaa. Odotuksia on hyvä olla, mutta niiden toteutuminen on arpapeliä. Olen huomannut, kun itsellä on hyvä ja rento mieli, niin kaikki sujuu helpommin. Joka vuosi en pyrikään tekemään samoja asioita. Joinain vuonna muistan naapureita, toisena laitan joulukortteja jne. Pyhät sujuvat, kun mennään fiiliksen mukaan.

 

Tavoittelen siis mielummin hyvää ja rentoa olotilaa. Imen itseeni lasten joulumieltä ja käytän lasten joulumieltä säälimättömästi hyväksi. Tonttuina lapset tekevät vaikka mitä mukavaa mm. siivoavat kylppärin, keittiön ja huoneensa. Puhumattakaan miten salakavalasti roskatkin menevät roskikseen. Joulunaika on täynnä taikaa, josta minäkin saan osani, jos osaan virittäytyä oikeaan mielentilaan. Nyt olen ja oikein odotan, että pääsen nauttimaan perheestäni, kiireettömistä päivistä, ulkoilusta ja joulunalus tunnelmista!

 

Vaikka olenkin ihan jouluntunnelmissa, ei liikunta ole mihinkään jäänyt. Eilen kävin lenkillä, joskin lyhyellä, kun tiet olivat ihan jäässä. Samoin olen käynyt pari kertaa jumpassa, joten raiteilla on pysytty. Vielä viikonloppunakin ajattelin käydä ainakin parissa jumpassa ja salilla. Sitten sali jää parin päivän joulutauolle, mutta palaan ruotuun jo ennen uutta vuotta.  

Kohti joulua

Kylläpäs tässä vilahti aikaa sitten viime kirjoituksen. Sain jonkin ihmeellisen flowtilan töiden osalta ja kuukauden ajan kaikki vapaa-aika meni töiden kanssa. Olen ollut siihen erittäin tyytyväinen, sillä kuten olen joskus maininnut, työni ei ole oman mukavuusalueeni sisällä. Rakastan työtäni, mutta se vaatii minulta päivittäin todella paljon ja välillä tuntuu todellakin takkuavan.

 

 

Viime viikon olin sitten lapissa työmatkalla ja siitä vähän lisää ensi kerralla. Matka oli kuitenkin oikein antoisa ja irrotti ajatukset työstäni. Sanalla sanoen rentouduin! Nyt elämä näyttää hymyilevän. Joulu tulee kovaa kyytiä, mutta antaa tulla vain. Täällä alkaa kaikki olla valmista. Tänään leivottiin ja koristeltiin pipareita. Nämä on niitä perinteitä, joita rakastan ja joita tytötkin odottavat vuosi vuoden jälkeen.

 

Liikutakaan ei ole jäänyt. Toki tauteja on ollut taas välissä, enkä ole päässyt 10 viikko tuntiin liikuntaa, mutta 4-8 tuntia on kuitenkin tullut joka viikko. Olen oikein tyytyväinen saavutuksiini. Toisaalta meinaa käydä niin, että kun yritän pitää liikkunnasta huolta, niin syöminen meinaa jäädä toiseksi. Tämä tasapainoittelu on ollut aika vaikeaa, mutta vielä tuntuu siltä, että suunta on sinne minne pitääkin. 

 

Eikä liikuntaa tai syömisiä unohdeta joulunakaan. Toki meinaan syödä suklaata ja jouluherkkuja ihan luvan kanssa, mutta en meinaa ottaa itselleni lisää pudotettavaa. Toivottavasti muutkin olette säästyneet joulustressiltä ja nautitte tästä tunnelmallisesta ajasta! 

Elämäntaparemontin eteneminen

Tästä se taas alkaa. Flunssa on podettu ja levon jälkeen sitä on taas intoa täynnä. Kävin eilen ensimmäistä kertaa pitkästä aikaan bodybalancessa. En uskaltanut lähteä repimään vielä flunssan jäljiltä, mutta kyllä se levon jälkeen hyvältä ja tehokkaalta tuntui sekin.

Jokin aika sitten kirjoitin siitä, kuinka pitää motivaatio yllä syksyn kurjissa keleissä ja mielialassa. Ne todellakin ovat toimineet. Olosuhteita tai vuodenaikaa ei voi syyttää liikkumattomuudesta. Olen sopinut treffejä salille ja lenkille. Ne ovat pitäneet ja lenkille/salille on lähdetty, oli sää tai olotila mikä tahansa. Joten, jos syksy saa sinut pysymään sisällä, niin kipinkapin lenkkitreffejä sopimaan :)

 

Syömisetkin ovat hyvällä tolalla. Olen kovasti yrittänyt ottaa oppia virheistäni ja kuunnella itseäni. Jos joku asia saa voimaan huonosti, pyrin sitä välttämään. Olen nimittäin miettinyt sitä, etten varmasti tule loppuelämääni viettämään tiukasti kaloreita laskien. En siis aio sitä tehdä nytkään.

Tiedän, että syömisissäni olisi petrattavaa mm annoskoossa sekä välipaloissa ja aion petrata niissä. Tarkkailen kyllä syömistäni ja pyrin valitsemaan terveellisempiä ruokia, mutta yritän ennemmin kuulostella, milloin syöminen riittää, kuin orjallisesti laskea paljonko saan syödä. Tämä siksi, että minua meinaa stressata tämä jatkuva ”epäonnistuminen” eli painon pysyminen paikallaan.

 

Tarkoitus oli kuitenkin päästä sopusointuisempaan elämään ja tällä hetkellä kuitenkin mietin jatkuvasti, miksi elämä on niin kiireistä ja stressaavaa. Miksi en ehdi ajatella viikon ruokalistaa? Miksi en pysty valmistamaan vain terveellistä ruokaa? Kuinka saisin nukuttua enemmän? Nyt siis pistän stopin tälle stressaamiselle ja keskityn tähän hetkeen.

 

Olen onnistunut liikunnassa. En mahda sairastumisille mitään. Syömisessä täytyy vain kuulostella itseään, eikä syödä siksi, kun sitä tarjotaan. Fyysinen olotilani on hyvä ja jaksan liikkua ja oikein hinkuan liikkeelle. Siitä pitää olla ylpeä! Olemme myös perheenä käyneet kävelyllä ja retkillä. Postauksen kuvatkin on parin viikon takaa meidän iltakävelyltä. Epäonnistumiset siis syrjään ja iloitaan onnistumisesta, niistä pienistäkin.

Harmaata, harmaata

Synkkää ja harmaata syksyä kaikille! Elo on ollut kyllä juuri niin kuin sääkin. Ei ole oikein ollut intoa tai energiaa kirjoitella. Haluaisin kuitenkin tämän olevan pääasiassa hyvän mielen paikka, mutta toisaalta elämään kuuluvat kaikenlaiset sävyt.

kuva weheartit

Syksy on tunteikasta aikaa ja hirvittävän usein mielen valtaa melankolia. Minun on vaikea hyväksyä, että joskus elämässä on myös harmaampia sävyjä, mutta kun on yrittänyt asian ymmärtää huomaan, että tällainen melankolinen aika on oikeastaan aika voimaannuttavaa.

Joskus täytyy osata surra. Joskus täytyy olla aikaa käydä läpi myös ne vaikeatkin asiat. Sen jälkeen on taas aika nousta ja jatkaa iloisemmissa merkeissä. Yleensä suru on tarkoittanut syömistä ja itsesäälissä piehtaroimista, mutta se ei ole johtanut kuin huonoon oloon ja soimaavaan omatuntoon. Tänä syksynä onkin ollut niin, että suru on saanut tulla ja se on surtu. En ole sortunut syömään, enkä jättänyt lenkkejä väliin.  Olen enemmän vain halunnut olla yksikseni omien ajatusteni kanssa ja sen myös saanut.

kuva weheartit

 

 Yksi asia on johtanut toiseen ja olen jouduin vastakkain ajatuksen kanssa, siitä riitänkö minä. Koko syksyn on ollut olo, etten riitä. En voinut jatkaa lasten harrastusta, koska en jaksanut. En ole saanut töissä niin paljon aikaan kuin olisin halunnut. En ole ollut kummoinen äiti, enkä ystävä, vielä vähemmän vaimo.  Kaikkien vatvomistenkin jälkeen päädyin tulokseen, että riitän. Yritin liikaa ja jos vielä olisin jatkanut, en olisi selvinnyt vaan uupunut. Silloin kun harrastukset alkavat sanella muutakin elämää, niin on aika hypätä pois. Nyt kun yksi suurin ajan viejä on poissa tieltä, on minusta kiinni mihin aikani käytän ja millainen ihminen minusta tästä eteenpäin tulee.

kuva weheartit

Salini on valmistunut, hyviä lenkkeilysäitä on kosolti edessä ja aikaa on vaikka kuinka. Mikäs tässä on enää valittaessa. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko.

Päivän ajatus

Positiivareiden aamun aamiainen on tuonut minulle jo vuosia iloa. Kuten on ollut jo monesti puhetta rakastan ajatelmia ja mietelauseita. Tämä on ollut helppo tapa aloittaa päivänsä mietteillä ja hyvillä ajatuksilla. Joskus asiat kolahtavat omalle kohdalle, kuten tänään.

Don't wish it was easier, wish you were better.

Don't wish for less problems, wish for more skills.

Don't wish for less challenges, wish for more wisdom.
-Jim Rohn

  

Eikö se ole juuri näin? Ei elämän kuulu olla helppoa, mutta meidän pitäisi yrittää jatkuvasti  kehittyä ihmisinä. Meidän täytyy kehittää itsellemme keinot selvitä elämän haasteista, eikä olettaa, että toiset mukautuvat meidän tahtoomme.

Itselleni toivon viisautta kohdata elämän haasteet. Mitä sinä toivot?